Tästä se kaikki alkoi

Perjantai, saudien kalenterin mukaisesti vapaapäivä. Käytimme päivän kuumimman ajan poiketen tutustumassa mieheni työpaikkaan kaupungin ulkopuolella sijaitsevalla teollisuusalueella, sekä ostoksilla. Ikea on jo tullut tutuksi; vain välttämättömillä huonekaluilla ja kodintarvikkeilla varustettuun taloon tarvitaan yhtä ja toista. Lisäksi paikallisessa Ikeassa on yksi erittäin hyvä puoli; lasten leikkialue, jonne lapset voi jättää hoitoon enintään kahdeksi tunniksi. Parisuhteen hoitoa ja laatuaikaa yhdessä Ikeassa...
Ikealla on täällä samanlainen maine kuin Suomessakin; tuotteet ovat moniin muihin liikkeisiin verrattuina todella edullisia, vaikka laatu ei ehkä paras olekaan. Ruotsalaisen ruuan myymälä luonnollisesti löytyy, samoin kuin ravintolasta lohta ja lihapullia. Ja toki tuotteet ovat säilyttäneet suloiset ruotsalaiset nimensä; Lantern kehrää tyytyväisenä Holmön ja Rödtoppan vieressä, vaikka hintalapussa kaikki muu teksti onkin kirjoitettu arabiaksi paikallisilla kirjaimilla. Toden sanoakseni, ainakin Ikeassa kaikilla tuotteilla on kaksi hintalappua, joista toinen on kirjoitettu arabiaksi, ja toinen englanniksi; numerotkaan kun eivät ole samat.
Mieheni työpaikalta palatessamme ohitimme tämän rakennuksen:

Kyseinen vähintäänkin huomiota herättävä rakennelma on muistomerkki öljyn löytymiselle; tästä samaisesta kohdasta on ensimmäistä kertaa Saudi-Arabiassa porattu öljyä. Muistomerkin toisella puolella onkin laajat öljykentät, sekä Saudi-Arabian suurimman öljy-yhtiön toimitilat. Muistomerkin alakerroksesta löytyy myös museo, jossa kerrotaan öljyn löytymisen historiasta ja vaiheista; varmasti mielenkiintoinen tututumiskohde tulevaisuudessa.
Tänä vuonna vietetään öljyn löytymisen 75-vuotisjuhlallisuuksia. Tuon 75 vuoden aikana maa on muuttunut valtavasti. Se mikä oli ennen beduiinien asuttamaa hiekka-aavikkoa, on herätetty eloon puistoilla, puutarhoilla, palatseilla, pilvenpiirtäjillä.... Kaupungit ovat nousseet ja väki vaurastunut. Muutos on valtaisa, ja ellen tietäisi, uskoisin että öljyn löytymisestä olisi paljonkin pidempi aika. Öljy on mahdollistanut saudeille varakkaan valtion, joka tukee omiaan. Maassa ei ole tuloveroa. Terveydenhuolto on korkeatasoista, samoin koulut. Paikallinen väestö ei ole köyhää. Valtion ulkopuolelta maahan ei myöskään pääse muuttamaan työttömiä tai pakolaisia; jos henkilö oleskelee maassa yli kuukauden työttömänä, hänet lähetetään takaisin kotimaahansa. Näin varmistetaan korkea elintaso ja yleinen siisteys.
Bensa on edullista, jopa näin suomalaisittain sanottuna naurettavan halpaa. Tankin täyttäminen maksaa saman verran kuin hampurilaisateria, n. 6 euroa. Näinpä autojen kulutusta tuskin juuri surraan. Autot ovat liikenteessä isoja; parkkipaikalla Kia Sorento (jota Suomessa voi pitää isona autona) katoaa Hummereiden, Toyota Land Cruiser Pradojen ja Ford Explorereiden sekaan.
Toisaalta iso auto on myös turvallisuuskysymys; liikenne on vähintäänkin arvaamatonta ja vauhdikasta. Nopeusrajoituksia harvoin kunnioitetaan, ja kaistoja on niin monta kuin autoja vierekkäin mahtuu. Vilkun käyttämistä ei täällä tunneta, mutta U-käännökset ovat hyvin suosittuja. Moottoriteille ja keskustan kaduille on tehty erillisiä käännöspaikkoja U-käännöksiä varten; muuten niitä tehtäisiin tavallisissa risteyksissä niin paljon, että vaaratilanteilta ei vältyttäisi (tämänkään vertaa). Ei ole kuitenkaan mitenkään tavatonta, että kolmikaistaisessa (vasemmalle, suoraan, oikealle) risteyksessä vasemmalle käännyttäessä tulee oikeanpuoleiselta kaistalta ajaja, joka tekee muiden kaistojen yli U-käännöksen ja jatkaa matkaa lähtösuuntaan... Jokaisella autoilijalla on oma tapansa ajaa, ja kun kaikki sen tietävät, liikenne soljuu ja etenee, vaikka silloin tällöin näyttääkin siltä, että mikä tahansa on mahdollista. Oikeastaan en ole ollenkaan pettynyt, että en täällä saa ajaa autoa.

Lapsia ja kouluja

Tyttäremme ovat pääsääntöisesti viihtyneet täällä Saudi-Arabiassa. Sopeutuvaisia ja sosiaalisia kun ovat, on vaikea tosin keksiä montaa paikkaa, jonne he eivät nopeasti asettuisi...
Päivät lasten kanssa kotona ovat kuitenkin olleet pitkiä. Mieheni on töissä päivät, ja me kotosalla. Talo on mukavasti ilmastoitu, mutta ulkona on niin kuuma (tänäänkin +43), että ulkona ei juuri tule oltua. Kerran päivässä käymme uima-altaalla, ja siihen reissuun meneekin nopeasti parisen tuntia, etenkin jos altaalla on samaan aikaan muita lapsia. Pari kertaa olemme käyneet kauppakeskuksissa bussilla, ja kerran paikallisessa sisäleikkipuistossa, joka osoittautui oikein hyväksi ideaksi :)
Kuitenkin, on vaikea keksiä tekemistä sisällä. Nyt meillä on mukana vain muutamia kirjoja, puuhakirjoja, pelejä ja palapelejä, ja aika nopeasti ne on päivän mittaan käyty läpi. Televisiosta tulee yhdeltä kanavalta tauotta lastenohjelmia, mutta ne eivät kuitenkaan korvaa oikeita leikkikavereita. Vaikka tytöt eivät vielä osaa kuin muutaman sanan englantia (yes, no, thank you, hello, bye bye, värit, numerot), he ovat kuitenkin innokkaasti menneet muiden lasten leikkeihin mukaan altaalla; etenkin 6-vuotias. En epäile hetkeäkään etteivätkö he ystävystyisi nopeasti, ja oppisi samalla englantia, kunhan vain saisivat tilaisuuden viettää enemmänkin aikaa muiden lasten seurassa.
Olemme hakeneet lapsille koulupaikkaa. Paitsi että Dammamin alueella on paljon ulkomaalaisia lähetettyjä työntekijöitä, myös paikalliset ovat innokkaita sijoittamaan lapsensa hyvämaineisiin ja korkeatasoisiin, kansainvälisiin yksityiskouluihin. Niinpä, vaikka kouluja onkin useita, ovat ne miltei kaikki täynnä. Haku ensi syksylle on alkanut jo tammikuussa, joten näin toukokuussa olemme auttamattomasti myöhässä. Ensisijaisesti olisin toki toivonut lastemme voivan aloittaa compoundin omassa koulussa, mutta sielläkin ovat luokat täynnä; edes jonotuslistalle ei enää oteta. Seuraava haku on tammikuussa, ellei poikkeuksellisen paljon peruutuspaikkoja jostain syystä tulisi; kyselemistä kannattaa jatkaa pitkin syksyä.
Hakeminen ei ole ihan yksinkertaista; siihen vaaditaan mitä moninaisimpia asiakirjoja. Asiakirjat vaihtelevat kouluittain, mutta yleisesti vaaditaan syntymätodistus, rokotustodistus, kopiot lapsen ja vanhempien passeista ja iqamasta (paikallisesta henkilökortista), passikuvia, edellisen koulun/päiväkodin kirjallinen kuvaus lapsesta, kirje lapsen isän työnantajalta (joka todistaa isän työskentelevän täällä), lääkärintodistus... Jo pelkästään asiakirjojen saaminen kokoon kysyy aikaa ja vaivaa.
Nyt vaikuttaa, että olemme löytäneet läheltä yhden kansainvälisen koulun, jossa on vielä joitakin paikkoja. 6-vuotias pääsee jonotuslistalle, ja 4-vuotiaan luokassa on vielä paikkoja. Olemme lauantaina menossa koululle jättämään hakemukset, tutustumaan kouluun lähemmin, sekä tekemään pääsykokeet. Kokeet ovat ikätyypillisen osaamistason mukaisia; esim. 4-vuotiaan tulee osata numerot ja tunnistaa kirjaimia.
Toivotaan, että kaikki menee hyvin; olisi iso helpotus syksyn arkeen saada lapsille koulupaikka, saada arki rullaamaan, ystävyyssuhteet kehittymään ja kielitaito laajenemaan! Jos jostakin syystä emme tähän kouluun pääse, täytyy heti kauden alkaessa, elokuun lopulla, tehdä uusi soittokierros niihin viiteen tai kuuteen kouluun, joista olen eniten positiivista palautetta alueen äideiltä saanut, ja toivoa parasta, että peruutuspaikkoja olisi tullut. Pitäkäähän peukkuja!

Miksi linnuilla on suu auki?

Paikallinen lintukanta (ainakaan täällä compoundin alueella) ei ole erityisen värikästä. Pieniä varpusen oloisia lintuja, peippoja, naakan ja variksen välimalleja. Ja tietysti riikinkukkonaaras, joka pistäytyy usein iltaisin tontillamme. Kerran pari olen yllättänyt sen istumasta talomme katolla.
Pitkään ihmettelin peippoja, joilla on lähes aina nokka raollaan. Kuvittelin sen olevan jokin lajityypillinen juttu, kunnes eräänä päivänä näin tämän:

Paikalliset naakat(?) istuivat päivän kuumimpana hetkenä puun varjossa talomme edessä, kaikilla nokat auki. Päivälämpötila oli hieman +40 paremmalla puolella. Siinä vaiheessa oivalsin, että kyse on samasta kuin koirilla, jotka kuumassa läähättävät - viilentääkseen itseään kielensä kautta. Kuumuudessa läähättäviä lintuja, ei sen kummempaa.

Työpaikkaruokailua

Tänään mieheni toi töistä tullessaan meille ruuan työpaikkansa läheisestä ruokapaikasta, josta monet työläiset käyvät päivittäin hakemassa ruokaa tehtaille. Ruoka tuli kahdessa pussissa, jotka sisälsivät myös muovin, joka levitetään ruokailualustaksi. Tässä ateriamme:

Paikallista leipää, hiiligrillattua kanaa (jota moni useammankin tähden ravintola kadehtisi mehevyytensä ja maukkautensa puolesta), riisiä (myös mehevää, sisältää mausteita, mm. kardemummaa), sitruunalohkoja, vihreää chilipaprikaa, raakaa sipulia, sekä salsaa muistuttavaa tomaatti-sipulikastiketta.
Tehtailla tai muissa vastaavissa työpaikoissa muovi levitetään usein lattialle, ja sen ympärille kokoontuu useampi työmies syömään - käsin tietysti.
Kokonaisuudessaan tämä ateria maksoi suunnilleen viiden euron verran, ja vaikka se paikallisille varmasti on arkista ja yksinkertaista, niin ainakin meille maistui loistavasti - tuoretta, hyvin tehtyä, maukasta!

Hiekka ja ruoho

Arvatkaapa mihin asti sadettajan vesisuihku yltää...? ;)
Jos kasteleminen jää yhtenäkin päivänä väliin, alkaa ruoho kellastua. Nurmikolla on myös näkyvillä puusta pudonneiden lehtien kasa, täällä on haravointiaika parhaillaan käynnissä.

Havaintoja ruokakulttuurista

Jos Saudi-Arabian länsimaistuminen jossakin iskee vahvasti tajuntaan, niin ruokapaikkaa etsiessä. On nimittäin todella vaikeaa löytää täältä paikallista ravintolaa, joka tarjoilisi Saudi-Arabian erikoisuuksia. Paikalliset ruuat ovat lähinnä kebab- tai shawarma-paikkoja, paikallisia pikaruokaloita. Myös leipomoista saa paikallisia mitä moninaisimpia pasteijoita tai pizzaa muistuttavia leipäsiä, mutta leipomotkin ovat pieniä, ja enimmäkseen hajaantuneet asuinalueille.
Ruokapaikkoja, yleisesti ottaen, on aivan valtavasti. Tuntuu käsittämättömältä, että niihin kaikkiin voisi riittää asiakkaita, mutta näinpä tässä maassa ulkona syöminen onkin hyvin tavallista. Ihmiset liikkuvat paljon lounasaikaan, ja lisäksi erityisesti iltaisin ja viikonloppuisin. Ravintolat ovat usein keskittyneet ryhmittymiin, ja parhaimmillaan parkkipaikkaa ei lähistöltä edes tahdo löytyä.
Kaikki länsimaiset ketjut ovat löytäneet tiensä tänne, ja vierekkäin sulassa sovussa ovat niin McDonalds, Burger King, KFC, Taco Bell, PizzaHut.... You name it. Näiden pikaruokaloiden lisäksi on toki todella paljon ns. paremman luokan ravintoloita; jotkin niistä ketjuja, toiset yksityisiä. Joka makuun löytyy varmasti jotakin, ja rohkenen jopa epäillä, että kolmen vuoden aikana emme ehdi käydä läpi kaikkia alueen ruokapaikkoja jotka haluaisimme.
Eilen söimme rannan tuntumassa suuressa intialaisessa ravintolassa. Ravintolan ympäristö on ristiriitainen; toisella puolella on valtaisa tyhjä hiekkakenttä, jonne ohikulkijat heittävät roskia. Toiselta puolelta alkaa rakennettu ranta. Siihen, missä ennen oli pelkkää hiekkaa, on nyt tekemällä tehty ranta. Puistoalueita, istutuksia, vehreää nurmikkoa, lasten leikkipaikkoja, palmuja, tyylikkäitä aallonmurtajia. Tämä kaikki on luotu tyhjästä, ja sen ylläpitäminen, kasteleminen maanalaisella kastelujärjestelmällä, ei ole ilmaista. Iltaisin, erityisesti viikonloppuina, rannat täyttyvät piknikille tulevista paikallisista.
Intialaisessa ravintolassa on kaksi sisäänkäyntiä, ja sisätiloista rakennus on jaettu kahteen osaan, joiden välissä on keittiö. Taempi osa on "single section", tarkoitettu vain miehille, ja edempi osa on perheille tai naisille, "family section". Family sectionin sisällä saimme valita pöydän joko salista tai sitä kiertävistä looseista. Loosit on suljettu paksuilla samettiverhoilla, joiden taakse ei näe, ja tarjoilijat sulkevat ne visusti perässään. Näiden verhojen takana ne naiset, joilla ei ole tapana paljastaa suutaan julkisilla paikoilla, voivat myös käydä ulkona syömässä.
Tässä ravintolassa, kuten kaikkialla muuallakin missä olemme käyneet, huomioidaan lapset todella hyvin. Ihmiset ovat lapsirakkaita, hymyilevät ja silittävät päätä, ja lapset saavat monissa perheissä todellista erityishuomiota. Meidän tytöt, jotka eivät vielä oikein ymmärrä tätä kulttuuria, eivätkä heille heitettyjä englanninkielisiä kysymyksiä, ovat hämmentyneitä vaikkakin mielissään saamastaan huomiosta. Tuntuu hyvältä, vaikka samanaikaisesti oudolta, että miespuolinen kassatyöntekijä kaupassa ei puhu minulle muuta kuin välttämättömän (eli sanoo tarvittavan summan) eikä katso minuun, mutta lapsilleni hän hymyilee ja juttelee välittömän ihastuneesti.

Arkea compoundissa

Viime päivät ovat olleet arkisia. Niin nurinkuriselta kuin se näissä olosuhteissa kuulostaakin, tytöistä vanhempi vilustui uima-altaalla, ja on ollut kuumeinen. Sisällä ilmastoinnin hurinassa on miellyttävän viileää, vaikka aika kuluukin hitaasti.
Mitä compoundin alueella sitten voi tehdä, siis jos ei käy päivisin töissä? Tällä hetkellä on jo niin kuuma,että päiväsaikaan ei ulkona näy ihmisiä. Kuntosali on kuitenkin hyvin varusteltu ja ilmastoitu, ja altaalla toki voi käydä. Compound kuitenkin herää vasta iltaisin eloon. Hämärän tullessa lenkkeilijoita on paljon liikkeellä, sekä alueen kaduilla että urheiluhalleja ympäröivän, noin puolen kilometrin mittaisen juoksuradan varrella. Halleissa on mahdollisuus pelata sulkapalloa, lentopalloa ja tennistä, sekä ulkona kentällä koripalloa. Kukin pelikenttä on alueen asukkaille maksuton. Lisäksi naisille on iltaisin zumbaa ja crossfitia, erillismaksusta.
Hotellin yhteydessä on ravintola, josta voi myös tilata ruokaa kotiin. Samassa rakennuksessa on suurehko kirjasto, oleskelukahvila, pingis-pöytä sekä vuokrattavissa oleva monitoimihuone.
Lapsille alueella on kaksi leikkikenttaa. Lisäksi alueella kulkee kolme shuttlebus-linjaa, jotka kuljettavat keskustaan ja ostoskeskuksiin, ja takaisin. Niitä voivat myös naiset käyttää, autoa kun täällä ei pääse ajamaan.
Muita alueen palveluja ovat oma lähikauppa, parturi ja terveysklinikka. Lisäksi, heti portista ulos astuttaessa, on tien toisella puolella iso apteekki ja kosmetiikkakauppa, ja sen vieressä vaate- ja tekstiilikauppa. Vaatteiden alkuperä lienee Kiinassa, ainakin hintalapun perusteella, mutta tässä tapauksessa määrä korvaa laadun. Kauppa on kahdessa kerroksessa, ja pinta-alaa varmasti saman verran kuin hyvinvarustellussa Prismassa...
Jo tämäkin tien ylitys vaatekauppaan vaatii abayan ja hijabin, sekä reippaan kipaisun tien yli; kaksi kaistaa molempiin suuntiin. Nopeusrajoitus virallisesti lienee 70 km/h, mutta se ei tarkoita, etteikö voisi ajaa niin nopeasti kuin autosta lähtee, ja niin monta rinnakkain kuin mahtuu. Reippaasti vaan ja kaapu hulmuten.

Rukouksista

Islamissa on viisi päivittäistä rukoushetkeä: aamunkoiton rukous Fajr, keskipäivän rukous Dhuhr, myöhäisiltapäivän rukous Asr, auringonlaskun rukous Maghrib, sekä iltarukous pimeyden laskettua, Isra. Kukin rukous koostuu sarjoista, ja lyhimmillään rukoukset kestävät viitisentoista minuuttia, pisimmillään hieman yli puoli tuntia. Aamunkoiton rukous kaikuu jo aamuyön tunteina, ja rukousten tarkat ajat vaihtuvat auringonkierron ja vuodenajan mukaan.
Rukouksen lausuu kutsuja moskeijan minareetista, ja moskeijat on sijoiteltu siten, että rukoukset kuuluvat kaikkialle. Illan pimetessä rukous kuulostaa eräänlaiselta kaihoisalta, kunnioitusta herättävältä musiikilta.
Yllättäen en ole juurikaan nähnyt rukousta harjoittavia muslimeja. Ne mielikuvat, joissa liikenne pysähtyy ja kaikki asettavat mattonsa rukousta varten yhtäaikaa vierekkäin, lienevät jäänne menneisyydestä, tai mielikuvitusta. Sen sijaan kaikista suuremmista kauppakeskuksista löytyy moskeija (matoilla pehmustettu huone, erikseen naisille ja miehille), joissa rukousta voivat halukkaat harjoittaa. Kaupoissa olen nähnyt myynnissä ergonomisesti muotoiltuja erikoisrukousmattoja, sekä kompasseja, jotka näyttävät oikean rukoussuunnan - aina Mekkaan päin...
Kauppakeskuksissa rukouksen ajaksi pääsääntöisesti kaupat suljetaan. Rukousajat ovat minuutilleen tarkkoja, ja niistä kuulutetaan. Jos olet jo kaupassa asioimassa rukouksen alkaessa, voit jatkaa asiointiasi, mutta todennäköisesti et pääse kassalle maksamaan, ennen kuin rukous on päättynyt. Ulos useimmiten pääsee. Kahviloissa usein hienotunteisesti tuodaan lasku hieman ennen rukousta, jotta työntekijät voivat pyhittää rukoushetken.
Myös meidän automme rukoilee! Aina käynnistettäessä, ennen kuin radio menee päälle, kuuluu kaiuttimista lyhyt matkarukous, jolla toivotetaan onnea ja turvallista matkaa. Sitä tässä liikenteessä varmasti tarvitaankin...

Ympäristöön tutustumassa

Tänään on perjantai, paikallisen kalenterin mukaisesti viikon ensimmäinen vapaapäivä. Viikko alkaa sunnuntaista, ja perjantai ja lauantai ovat vapaita. Perjantaisin suurin osa liikkeistä on kiinni, ainakin iltapäivään asti. Lauantaisin taas lähes kaikki kaupat ovat auki.
Lähdimme aamusta autolla tutustumaan Dammamin lähialueisiin. Tuuli oli navakka ja kuuma jo compoundin alueella, ja sen ulkopuolella kuivien kenttien hiekka pöllysi ja ropisi autoa vasten. Paikka paikoin jopa näkyvyys oli huono. Saudi-Arabiassa valokuvaaminen julkisilla paikoilla ei ole sallittua, sen vuoksi en kovinkaan montaa kuvaa uskaltanut matkalla ottaa.

Ajelimme Dammamin eteläosaan Cornichen rantakatua pitkin. Mielenkiintoista kaupungissa on se, että sinne rakennetaan valtavasti koko ajan; jättimäisiä hotelleita, pilvenpiirtäjiä, ostoskeskuksia, tyylikkäitä asuintaloja. Toisaalta näiden rakennusten välillä on tyhjiä hiekkakenttiä ja kolmikaistaisia teitä, joita pitkin ajetaan niin nopeasti kuin mahdollista. Ostoskeskuksia ja ravintolakeskuksia on lähes vieri vieressä; tuntuu miltei uskomattomalta että niihin kaikkiin riittäisi asiakkaita. Maa länsimaistuu valtavaa vauhtia.
Lähdemme Bahrainiin vievää siltaa pitkin. Sillan alkupäässä maksamme 20 rialin tullimaksun (noin 5 euroa), ja ajamme suunnilleen sillan puolessa välissä olevalle saarekkeelle, josta löytyy ravintoloita, kauppoja sekä uimarantaa. Saarekkeella on Bahrainin raja, jota emme ylitä vaan käännymme takaisin. Silta on valtaisa rakennelma, noin 30 kilometriä pitkä moottoritie, jossa kulkee kaksi kaistaa molempiin suuntiin. Sillan toinen pää katoaa horisonttiin.

Seuraavaksi suuntaamme Half Moon Bayn alueelle Al-Khobarin eteläpuolelle. Alue on tunnettu uimarannoistaan ja lomaresorteistaan. Tänään se on kuitenkin lähes autio; tuuli pöllyttää pistävää hiekkaa ja nostattaa vaahtopäisiä laineita. Pysähdymme rannalla, jotta lapset pääsevät uimaan hetkeksi. Lisäksemme paikalla on vain muutama muu perhe. Rantaan on rakennettu betonisia katoksia, joissa perheet grillaavat, pitävät lepotuolejaan ja muita tavaroitaan; onpa joku kantanut omaan katokseensa sohvankin. Minulla on musta kaapu ja huppu; olemme julkisella paikalla. Tuuli on paahtavan kuuma. Tämä ranta on perheille "Families only"; viereinen ranta miehille "Men only". Myös muutama nainen on uimassa rannalla; mustissa kaavuissa ja pää peitettynä tietysti...
Illalla teen ensimmäisen juoksulenkin compoundin alueella; vaikka on ilta ja aurinko on jo laskenut, on lämpötila edelleen +32 astetta. Tuuli kuitenkin helpottaa oloa, ja juoksu tuntuu hyvältä. Sen jälkeen voi kotona hemmotella itseään inkiväärioluella, alkoholittomalla tietysti... :)

Ensivaikutelmia

Olemme neljättä päivää Dammamissa. Matka tänne oli pitkä. Lentoja oli kaksi, välilasku Istanbulissa. Aamukymmeneltä lähdimme kotoa, ja perillä Saudi-Arabian Dammamissa olimme seuraavana aamuna kahdelta. Jo koneessa naisten pukeutumisesta saattoi arvata minne olimme matkalla. Itse vaihdoin lentokentällä wc:ssä mustan kaavun, abayan, sekä mustan päähuivin, hijabin, ennen kuin menimme tulliin. Vaikka olikin yö, lentokentällä oli satoja saapuneita, jotka jonottivat passintarkastukseen ja tullaukseen. Koska matkustamme lasten kanssa, meidät siirrettiin jonoon, jossa oli vain lapsiperheitä, ja joka kulki verraten nopeasti.
Tullivirkailija tarkasti passimme ja viisumimme, ja koska minä tulin maahan ensimmäistä kertaa, minulta otettiin sormenjäljet, sekä valokuva, joka myöhemmin tulee iqamaani, paikalliseen oleskelulupaani. Tullivirkailijat olivat kaikki miehiä, pukeutuneita Saudi-Arabian perinneasuun; pitkään valkoiseen kaapumekkoon, jossa on pitkät hihat. Päässään heillä oli punavalkoruudulliset huivit kiedottuina, ja mustalla pannalla sidottuina. Naisia ei luonnollisesti näy missään töissä, ei edes siivoojina.
Henkilökohtaisesti jännitin saapumista; pelkäsin herättäväni ei-toivottua huomiota, pelkäsin, että hijab luiskahtaisi päästäni juuri silloin kun sen ei pitäisi, tai että papereissamme olisi mitä tahansa ongelmaa. Tiedän maan lakien olevan tiukat, enkä halua niitä miltään osin, edes tietämättömyyttäni, rikkoa. Tullivirkailija kuitenkin yllätti minut positiivisesti; hän oli asiallinen ja ystävällinen, tervehti ystävällisesti hymyillen miestäni ja silitti tyttöjen hiuksia. Minusta otettua kuvaa hän ei kuitenkaan näyttänyt minulle; vain miehelleni kysyen kelpaako kuva iqamaan.
Vietettyämme lähes tunnin saapumismuodollisuuksissa, menemme vuokraamaan auton. Laukkumme tuo ja pakkaa autoon juomarahasta työtään tekevä pakistanilaismies. Lähdemme ajamaan öisen maan halki Al-Khobarin alueelle, jossa compound sijaitsee. Liikennettä on verraten vähän, mutta nopeudet sitäkin suurempia. Siellä missä ei ole rakennuksia tai valaistuja teitä, on hiekkaa. Compound koostuu sadoista pienistä taloista ja on rajattu muurein, joiden päällä on piikkilankaa. Portilla on ensin puomi, jonka luona vartija tarkastaa kuka tulee ja millä asialla, ja sisempänä on vielä kiskoilla liikkuva metalliovi, jonka luona on toinen vartija. Compoundin kahta sisäänkäyntiä vartioi konekiväärillä aseistettu vartija yötä päivää.
Mieheni on Saudi-Arabiasssa oleskellessaan lähettänyt useita videoita compoundin alueelta, joten tunnistan paikkoja ja katuja, joita pitkin ajamme. Talomme on lähellä takaporttia, aivan alueen reunalla. Kun pysäköimme auton ja tulemme ulos, alkaa aamun ensimmäinen rukous läheisessä moskeijassa. Rabbin kutsuhuuto kaikuu kuumassa ja pimeässä yössä. Jasmiinit tuoksuvat voimakkaasti.
Lähdimme kotoa äitienpäivän aamuna; viileänä mutta aurinkoisena toukokuun päivänä. Ruoho oli Suomessa juuri alkanut vihertää, ja koivuissa oli ensimmäiset hiirenkorvat. Dammamissa kesä lähestyy, ja puista putoilevat kuumuudessa kellastuneet lehdet. Niitä intialainen puutarhuri käy päivittäin haravoimassa patioltamme, ja sen edessä olevalta nurmikentältä, jossa sadettajat ahkerasti käyvät. Päivälämpötila on hieman yli neljänkymmenen asteen, ja öisinkin lähellä kolmeakymmentä. Tuulikin on kuuma ja tukahduttava, silloin kun sitä on.
Ensimmäisenä päivänä käymme alueen uima-altaalla, jonne on taloltamme puolisen kilometriä. Kuumaan tottumattomana minä ja lapset olemme jo pienen matkan käveltyämme nääntyneitä. Altaan vettä viilennetään, mutta silti se on niin lämmintä, että keskipäivällä hädin tuskin virkistää. Allasalue on todella viihtyisä, siellä on tilava lasten allas sekä todella iso aikuisten allas, ja lukuisia tuoliryhmiä, lepotuoleja ja varjoja. Palmut reunustavat allasaluetta.

Ensimmäiset päivät kuluvat kotia laitellen, pariin otteeseen päivittäin altaalla käyden, ja tarpeellisia tavaroita hankkien. Compoundin sisäpuolella voin pukeutua vapaasti, mutta abaya ja hijab on otettava käyttöön kun lähdemme ostoksille alueen ulkopuolelle. Vaikka musta väri on kuuma, pitkät hihat ja helmat suojaavat kuitenkin suoralta auringolta, ja kangas on miellyttävää. Eikä todellakaan tarvitse miettiä mitä pukea ylleen. Abaya ulottuu maahan asti, joten sen alla voi pitää - tai olla pitämättä - mitä haluaa. Kengät ovat vapaavalintaiset.

Hijabia on vaikea saada pysymään päässä, ja joudun jatkuvasti nykimään sitä parempaan asentoon, jotta hiukset eivät näkyisi. Kolmantena päivänä löydän kuitenkin läheisestä marketista alushuivin; kankaisen hupun, joka hieman muistuttaa kotoista kypärämyssyä. Se on tarkoitus laittaa hijabin alle, ja se voi olla minkä värinen tahansa. Alushuivin kanssa minun ei tarvitse huolehtia, vaikka huivi joskus luiskahtaisikin. Monet länsimaiset naiset myös käyttävät hattuja, mutta niiden alle pitää hiukset saada kokonaan koottua.
Kun käymme suurissa kauppakeskuksissa, olen hämmästynyt miten vähän kaikki poikkeaakaan länsimaisesta. Lähes kaikki tekstit ovat sekä arabiaksi että englanniksi, ja täsmälleen samoja myymälöitä löytyy täältä kuin koti-Suomestakin. Ikea ei poikkea juurikaan; tuotteilla on samat tutut ruotsinkieliset nimet. Ikeassa on myös naispuolisia työntekijöitä; heidän abayansa on sinikeltainen yrityksen värien mukaisesti.
Kaiken kaikkiaan, alku tuntuu lupaavalta. Olin ehkä mielessäni varautunut paljonkin pahempaan, ja nyt tämä tuntuu yllättävän helpolta ja miellyttävältä. Me viihdymme.

Lähtövalmisteluja

Viikon kuluttua tähän aikaan istumme lentokoneessa. Lapset ovat viime viikolla lopettaneet päiväkodissa, ja minä töissä. Tunnelma on edelleen odottava ja ristiriitainen. Toisaalta, tunnelma on kiireetön. Vaikka tähän viikkoon ennen ensimmäistä matkaa tuleekin mahtumaan monenlaista valmistelua ja puuhaa, minulla ei juuri nyt ole kiire.
Kiireettömyys. Se on minulle vierasta, enkä aina ole edes pitänyt sitä tavoittelemisen arvoisena. Nautin, kun minulla on pientä puuhaa koko ajan, saavutan ja suoritan, menen eteenpäin. Viime vuodet ovat kuitenkin olleet haastavia; lapset ovat olleet pieniä, on remontoitu taloa, on muutettu, on käyty töissä, on urheiltu ja harrastettu, on opiskeltu toinen tutkinto kaiken muun ohella. Lepo ei ole edes tuntunut oikeutetulta kun on niin paljon, mitä pitää tehdä. Nyt minä kuitenkin lähden etsimään rauhaa ja kiireettömyyttä. Aikaa itselle, aikaa lapsille. Aikaa tehdä asioita loppuun asti. Aikaa nauttia. Aikaa. Jos minä en tällä ajanjaksolla sitä löydä, niin en koskaan. Kiirehän on loppujen lopulta asenne, josta minä haluan kasvaa ulos.
Kevään ajan mieheni on tehnyt töitä vuoroin Saudi-Arabiassa ja vuoroin Suomessa. Ensi alkuun tarkoituksenamme oli muuttaa asumaan Bahrainiin, josta käsin hän kävisi Saudeissa töissä. Bahrain olisi helpompi minulle, saisin liikkua ja pukeutua vapaasti, ajaa autoakin. Bahrainista olimme jo etsineet talonkin, olin tutustunut läheisen kuntosalin viikko-ohjelmaan, ja lapsille oli haettu koulupaikkaa. Sitten kuitenkin saimme selville, että matka Bahrainista Saudi-Arabiaan ja takaisin voi viedä jopa useita tunteja päivässä, riippuen ruuhkista ja tullivirkailijoiden mielialoista. Muutimme suunnitelmaa. Nyt kohteena todella on Saudi-Arabia.
Tulemme asumaan Saudi-Arabiassa suurella compound-alueella, jossa asuu vain länsimaalaisia. Alueen sisällä - tietojeni mukaan - voin pukeutua vapaasti, vain sieltä poistuessani tarvitsen mustaa kaapua ja huivia, abayaa. Alueelta löytyy oma koulu, hotelli, pelikenttiä, kuntosali, kampaaja, lääkäriasema, pienehkö ruokakauppa - kaikki peruspalvelut. Saimme alueelta valita kahden talon välillä, toinen uudempi mutta vilkasliikenteisen kadun varrella, toinen vanhempi mutta reunempana, suuren nurmikentän takana. Kämmekkäpolku tai Ruispolku, ne olivat katujen nimet. Päädyimme Ruispolun taloon, ja siitä osittain on tämä blogi saanut nimensä. Jotakin kotoista kaiken keskellä.
Talossa on kolme makuuhuonetta, wc, kaksi kylpyhuonetta, keittiö ja yhdistetty olohuone-ruokailutila. Mieheni on siellä jo asunut Saudeissa ollessaan, ja laittanut kaiken kuntoon, jotta me voimme sinne mennä. Viimeisimmältä matkaltaan hän toi minulle tullessaan abayan. En ajatellut sanovani koskaan näin, mutta se on kaunis. Musta luonnollisesti, mutta hihoissa on kultaisia paljetteja ja kullanväriset alushihat. Kangas on miellyttävän kevyttä ja viileän tuntuista. Huivin sitomista pitää vielä harjoitella; hiukset ja kaula eivät saa näkyä. Kotitehtävä tälle viikolle.